Raunioilla

Askelmilla
 (Prologue) 

Maailmalle 

Kuun vielä varttuessa
 kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.
 Aallot levotonna löivät
 vasten sateen pieksemää rantaa. 

Kauan hiljaisia lienneet
 salot alla pohjoisen taivaan.
 Vain yksinäinen vire tuulen soi. 

Keihäs karhunkaatajan
 maassa saaliin vierellä vartoi
 vaiti suurta laivaa saapuvaa. 

Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen
 ja päivä laski taas. 

Kuulkaa huuto korppien
 halki taivaiden,
 näin saapuu tuho jumalten
 maailmaamme. 

On tullut se aika jolloin auringon pyörä
 veren vuodatuksesta katkeaa. 

Liput kauniit liehuen
 airut rantakiville astuu.
 He miekoin meitä tervehtivät,
 vapaudesta puhua saavat. 

Loimet vieraat yllänsä
 puiseen ristiin veriveli tarttuu.
 Hän suden mahdin mielii taltuttaa. 

Keihäs karhunkaatajan
 vastaan käärmekieltä nyt nousee
 ja iskee läpi kurjan sydämen. 

Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille
 ja laulumme tuuli vie. 

Kuulkaa suru metsien
 halki aikojen,
 on pyhät kivet kaadettu
 ja kansa voipunut. 

Valtaa kuoleman sylistä
 uhmaa teräs välkkyen.
 Tuoni käsissä jumalten,
 maine miehen ikuinen. 

Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät
 ja syyttömien sielut tuomitaan.
 Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme,
 vaikenevat tuhannet edessä murhaajan. 

Kirveenkuva rinnalla
 karhun lailla taistellen,
 Ukon voima sydämessä
 vielä kaatuu viimeinen. 

Raunioilla
 (Epilogue)